Koiria olen rakastanut aina. Suurin suruni lapsena oli, etten voinut saada omaa koiraa vanhempieni allergian takia. Onneksi sain käydä mm. ulkoiluttamassa vilkasta labradoripoikaa Maronia. Oman ensimmäisen koirani hankin yhdessä ystäväni kanssa vuonna 1995. Airedalenterrieri Ronja (Stately Adam's Rubin) oli paras mahdollinen opettaja: se oli oppivainen, aina valmis touhuun, kuitenkin terrieriksi kai aika helppo. Ronja jakoi koko nuoren aikuisen elämäni; muutot, perheen perustamiset, lapsien syntymiset... se oli uskollisenä vieressäni joka vaiheessa, ja meillä oli juuri sellainen "yhteys", josta monet koiraihmiset puhuvat. Ensimmäisen kerran sydämeni särkyi vuonna 2006, kun Ronja täytyi lopettaa kroonistuneen sairauden vuoksi.
Minä ja Ronja ehkä vuonna 1998
Muutaman vuoden meillä asui myös hurmaava lapinkoirauros Rasmus (Taapanterin Arska), mutta Rasmus lähti hoitoon toisen raskauteni aikana ystävillemme ja jäi sille tielleen :-)
Ensimmäinen perhoskoira meille tuli vuonna 2008. Ronjan kuoleman jälkeen mietin kauan, mikä olisi sopiva rotu perheeseemme. Koiran tulisi olla pieni, perusterve, pirteä, helppohoitoinen, reipas, mieluiten ei trimmattava rotu, jolla ei ole kovasti riistaviettiä. Näiden kriteerien perusteella otin yhteyttä Pirjo Hämäläiseen (kennel Tinytails) ja sieltähän sitten meille saapui phalènepoika Nemo, Tinytails Lucky Ice. Nemo täytti kaikki toiveeni ja enemmänkin, sen myötä rakastuin perhoskoiriin ja löysin siis "oman rotuni". Vähitellen koiramäärä alkoi lisääntyä, kuten usein perhoskoirien kanssa käy :-) Totesin, että tässä voisi olla rotu, jonka parissa voisin toteuttaa jo lapsuudesta asti eläneen unelmani: aloittaa kasvattamisen. Kasvattajakurssin kävin vuonna 2010. Sopivan kennelnimen miettimiseen meni pitkään, eikä ihan heti ollut onnea jalostuskoirienkaan löytämisessä. Jouluna 2013 menetimme Nemon traagisen onnettomuuden seurauksena ja sydämeni särkyi toistamiseen, en edes osaa kuvailla sitä tuskaa, jonka Nemon menettäminen niin yllättäen ja aivan liian aikaisin, aiheutti. Sen jälkeen, kuin surutyönä, päätin viimein ryhtyä tuumasta toimeen ja hakea kennelnimeä. Itsestään selvältä tuntui, että kennelnimessä täytyisi näkyä Nemo, ensimmäinen perhoskoirarakkauteni. Kennelnimen toiseksi osaksi valikoitui Nella, ensimmäinen papillonini ja toivottavasti ensimmäisten pentujemme äiti. Kennelnimi minulle myönnettiin kesällä 2014.
Tavoitteenani on kasvattaa terveitä, kauniita ja rodunomaisia perhoskoiria. Kauneuttakin tärkeämpää minulle on hyvä luonne: oman kokemukseni mukaan perhoskoirien luonteet vaihtelevat aika paljon tällä hetkellä. Seurakoirina niiden tulisi olla mutkattomia, sosiaalisia, iloisia ja reippaita pikkukoiria, jotka eivät vähästä säikähdä ja jaksavat tehdä pitkiäkin lenkkejä ja joiden kanssa voi halutessaan harrastaa melkein mitä vaan. Toisaalta niiden ei tulisi kärsiä siitä, jos joskus sadepäivänä lenkit jäävät vähän lyhyemmiksi. Korvien asennolla minulla ei ole niinkään väliä, kunhan jompaan kumpaan suuntaan ovat :-) Eli sekä papillonit että phalènet viehättävä minua yhtälailla ja toivottavasti jatkossa voin kasvattaa molempia rotuja.
Hienointa koiraharrastuksessa rakkaiden koirieni lisäksi on se, että on saanut tutustua moniin erilaisiin ihmisiin, joita yhdistää rakkaus koiriin ja etenkin perhoskoiriin. Minulla on myös ollut ilo saada koiria ihanilta kasvattajilta, erityisesti haluan tässä kiittää Tuija Hietalaa (Golden Thing's) sekä Elisabeth Tikkasta (Angelluck's). On myös hienoa, että aloitteleva kasvattaja voi kysyä neuvoa ja apua kokeneemmilta, kiitos siis siitä!
Minä, Tinga, Nemo ja Noel pääsiäisenä 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti